Kuluneina päivinä.

Olen juossut pitkään ja raivokkaasti, tuntenut itseni vahvaksi ja voittamattomaksi kilometrien jäädessä taakse ja nauttinut liikkumisen aikaansaamasta vapauden tunteesta. Saanut tosin äkillisestä innostuksesta ja asfaltilla juoksemisesta myös pohjelihakseni jumiin sekä vasemman sääreni kipeäksi...

Nähnyt paljon painajaisia ja heräillyt aamuöisin miettimään kouluasioita.

Istunut hammaslääkärin tuolissa kahtena päivänä. Lapsuudesta tutut hammaslääkärit, yli kymmenen vuoden takaiset julisteet terveyskeskuksen seinällä ja sama vanha Siwan kanssa saivat miettimään elämän muuttumattomuutta sekä huomaamaan myös sen, miten paljon vuodet ovat muuttaneet mua ja ajattelumaailmaani.

Pohtinut, miten onnellinen oon siitä, ettei mun elämäni ole enää nykyään vanhoilla kotiseuduilla. Miten en kestäisi pääsääntöisesti samanlaisena toistuvia kuvioita, samoja kasvoja ja minimaalisen pieniä piirejä päivästä toiseen.

Opiskellut, opiskellut ja opiskellut.

Saanut toisen pikkuveljen lomille armeijasta ja nauttinut näin ollen laatuajasta kaikkien mun rakkaiden sisarusteni seurassa.

Pohtinut sitä, miten saman asian voi saada kuulostamaan aivan eriltä riippuen täysin siitä, miltä kannatta tilannetta päättää katsella. Omasta mielestäni oon hieman päämäärätön mutta täysin onnellinen, reissukuumeen sairastuttama haaveilija. Jonkun mielestä oon rohkea ja itsenäinen, oman pääni mukaan menevä, toisen mielestä taas laiska ja saamaton haahuilija.
Pankin tädin ilmaisun mukaan oon taas työtön, opinnoissaan myöhästynyt opiskelija ilman yhtäkään oikeaa ammattia, jolla on säälittävän pienet kuukausitulot ja jonka osoite on edelleen vanhempien luona.

Astunut koirankakkaan jos toiseenkin.

Hymyillyt auringolle.

Viettänyt monta nauruntäyteistä tuntia kiinalaisessa ravintolassa rakkaiden, monen vuoden takaisten ystävien kanssa. Ollut sydänjuuriani myöten onnellinen siitä, että mun elämässä on niin paljon upeita ja rakkaita ihmisiä, joiden kanssa jälleennäkemisen hetkellä tuntuu siltä kuin edellisestä kerrasta olisi hujahtanut vuoden sijaan vain muutama päivä.

Paistanut vohveleita.

Harkinnut lähteväni Nepaliin vaeltamaan.

Haistellut sateen jälkeistä ilmaa, kuunnellut pikkulintujen laulua ja rakastanut kevättä.

Pidellyt sylissäni vastasyntynyttä, orvoksi jäänyttä karitsaa ja ollut lähellä adoptoida kyseisen söpöläisen itselleni.

Iloinnut uusista juoksuhousuista.

Syönyt liikaa kaurapuuroa.

Itkenytkin ihan vähän. Stressistä, ikävästä, peloista. Kuivannut kuitenkin taas kyyneleet ja nostanut pään pystyyn.

Tuntenut mahanpohjassa ihanasti kutkuttavaa reissujännitystä.

Tällä hetkellä istun Helsinki-Vantaalla jättimäinen, neljän euron kahvikuppi vieressäni. Ulkona on harmaa ja sumuinen ilma, takana istuvat liikemiehet keskustelevat kiivaasti verkkoyhteyksien nopeuksista sekä teknologiasta ja lyhyet yöunet sekä aikainen herätys tekevät olon hieman väsyneeksi. Nautin siitä, että mulla on runsaasti aikaa eikä vielä hetkeen kiire mihinkään - lentokentillä on vain sitä jotain tunnelmaa, johon ei koskaan kyllästy.

Kolmen tunnin päästä istun lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia eikä mikään muu asia maailmassa tunnu tällä hetkellä yhtä kutkuttelevalta ja ihanalta. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset - oma vapaus tehdä, mennä ja tulla juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Istahtaa ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan kahvihampaan alkaessa kolottaa, kävellä ympäriinsä kaupungin tunnelmaa fiilistellen ja kääntyä mielenkiintoiselta vaikuttavasta kadunkulmasta juuri sinne, minne mieli tekee.

So, let the adventure begin.