Kun tajusin, että joskus lasi viiniä tekee paljon parempaa kuin salitreeni.

Reilu puoli vuotta on hujahtanut kuin silmissä ilman ainuttakaan blogiin kirjoitettua lausetta. Aina välillä oon lueskellut edellisen blogini tekstejä, fiilistellyt parin vuoden takaisia reissuja ja ihmetellyt, miten ihmeessä oon löytänyt aikaa niin aktiiviseen blogin päivittämiseen koulun, töiden, salilla käymisen ja kaiken muun keskeltä - tekstit olivat pitkiä ja niiden toteutusta oli mietitty etukäteen toisinaan pitkäänkin. Vähänkään pidempien matkojen ajaksi mulla oli tapana ajastaa juttuja valmiiksi ja kotiinpaluun jälkeen edessä oli luonnollisestikin pitkät ja kattavat matkapostaukset. Kirjoittelin lähinnä arkielämästä, mutta myös tulevaisuudensuunnitelmista, omista ajatuksistani, tunteistani ja mielipiteistäni.

Mitä sitten tapahtui?

Yhtäkkiä arki on alkanut tuntua niin kiireiseltä, ettei kirjoittamiselle jäänytkään enää aikaa. Kesällä aika kului tiiviisti töissä ja salilla sekä yleisesti kesästä nautiskellen. Tuli syksy, vietin kuukauden reissaillen Kreikassa, Virossa ja koti-Suomessa. Marraskuun alussa aloitin työt Levillä ja muutin talveksi Lappiin. Nautin elämästäni, uusista ihmisistä ja uudesta ympäristöstä ja pohjoisen luonnosta.

Kaikesta huolimatta musta tuntui jatkuvasti siltä, etten elänyt hetkessä. Suunnittelin viikon liikuntani sekä evääni ja aikataulutin yllättäen päiväni töiden ja urheilun ympärille. Joskus skippasin kivoja tapahtumia sen takia, että jaksaisin herätä aamulla salille ja jätin lasin viiniä juomatta, koska siinä nyt sattui olemaan turhia kaloreita.
Olin yhtäkkiä muuttunut elämän suorittajaksi, joka kuvitteli päivien onnistumisen olevan määriteltävissä sillä, mitä kaikkea aikaansaavaa olin saanut tehtyä hereilläolotuntien aikana. En osannut olla paikoillani ja mua turhautti, jos päivään jäi tunteja, jolloin mulla ei ollut mitään omasta mielestäni järkevää tekemistä. Energia kului ennakkoon suunnitellun aikataulun mukaan elämiseen ja tulevien päivien suunnittelemiseen - joskus saatoin alkaa miettimään jo aamupalan jälkeen sitä, mitä söisin seuraavana aamuna. Mulla ei yhtäkkiä ollutkaan enää aikaa pysähtyä katselemaan taivaan kauniita värejä tai kuuntelemaan pakkasen paukkumista nurkissa, sillä aina oli kiire jonnekin.

Välillä toki havahduin kuplastani, lähdin tyttöjen kanssa baariin ja söin herkkuöverit, mutta palasin hyvin pian takaisin "ruotuun", sillä se toi mulle jonkinlaista hassua turvallisuudentunnetta ja fiilistä siitä, että kaikki oli hallinnassa. Nautin aidosti terveellisistä elämäntavoista, mutta välillä huomasin vieväni asioita aivan liian pitkälle - vihanneksilla ja sitruunavedellä ei pitkälle pötkitä, jos samanaikaisesti väsyttää itsensä henkisesti ja löytää itsensä stressaamasta asioita, joita ei todellakaan pitäisi stressata. Oon aina naureskellut siitä, miten asiat ovat Suomessa selkeästi melko hyvin, jos ihmisillä on aikaa ja energiaa alkaa murehtia salaatinlehtien makrojakaumaa ja muita samantyyppisiä pikkujuttuja. Yhtäkkiä mä tajusin olevani itse se tyyppi, joka mietti juuri tällaisia asioita. Se tyyppi, joka tällä menolla muuttuu mutruhuuliseksi ja kurttuotsaiseksi keski-ikäiseksi, joka ei anna lapsilleen suklaata koska se nyt on epäterveellistä ja turhaa eikä nyt ole edes juhlapäivä, miksi siis syödä palaa suklaata. 

Tällä hetkellä kirjoitan tätä tekstiä Levillä keittiön pöydän ääressä. Vieressä on tyhjä kahvikuppi, päällä vielä yöpuvun virkaa toimittavat vietnamilaiset norsupöksyt, kirkuvanpinkki huppari ja raidalliset villasukat. Ulkona sataa hiljakseltaan vettä ja ikkunan takana olevien puiden oksissa kimaltelee pisaroita. Mun pitäis kirjoittaa koulujuttuja, mutta säännöllisin väliajoin päädyn tuijottelemaan ulos noita juurimainittuja vesipisaroita ja miettimään, miten kauniita pienet ja yksinkertaiset asiat tässä maailmassa ovatkaan. Mulla on rento olo, nautin tekemättömyyden tunteesta täysillä ja huomenna aion juoda viiniä. Lasin, kaksi tai seitsemän - riippuen ihan illan fiiliksistä.

Täytän tänään 24 vuotta ja toisinaan mietin, mitä ihmettä teen oikein elämälläni. Monella mun kaverilla on jo mies, ehkä lapsia tai sellainen ainakin tuloillaan, auto ja ehkä oma asuntokin - jotain pysyvää, jotain stereotyyppisen aikuismaista. Mulla on voimassa oleva passi, loputon kaipuu elää ja oppia uusia asioita sekä jatkuvasti suunnitelmia siitä, mihin matkustaisin seuraavaksi. Toisinaan oon onnellinen, villi ja vapaa sinkku, toisinaan haluaisin käpertyä jonkun kainaloon pitkän päivän jälkeen.

Vaikka kuinka uhoan jokaisen muuton jälkeen mahduttavani kaikki kamani seuraavalla kerralla yhteen matkalaukkuun, en koskaan kuitenkaan onnistu siinä. Oon muutenkin huono lähtemään ja mulla tulee aina naurettavan kova ikävä ihmisiä siitäkin huolimatta, että tiedän tärkeimpien pysyvän mun elämässäni vastaisuudessakin. Omistan liian monta paria villasukkia, selailen joskus Tinderiä ajankulukseni, aloitan jokaisen aamuni lautasellisella puuroa ja mulla on paha tapa olla vähän myöhässä joka paikasta. 

Parin päivän päästä tungen omaisuuteni auton peräkonttiin (koska en kuitenkaan jaksa pakata mitään oikeasti, fiksusti ja järkevästi), sanon heipat puoli vuotta kestäneelle Levi-elämälleni ja otan suunnan kohti seuraavia seikkailuja. Mulla tulee ikävä mun ihania kämppiksiä, ikävä mahtavia työkavereita ja Lapin mahtavia maisemia. 

Just nyt mun on vaikea kuvailla, miten hyvältä ajatuksenvirran kirjoittaminen pitkästä aikaa tuntui.
Ehkä joskus opin myös kirjoittamaan lyhyesti, tiiviisti ja ytimekkäästi. 

Tai sitten en.