Wherever you go becomes a part of you somehow.

Tänä aamuna heräsin ikkunasta kantautuvaan joutsenten ääneen sekä kurkkukipuun. Villasukat olivat karanneet jalasta, toinen tyyny päättänyt viettää yönsä sängyn sijasta lattialla ja levottomissa unissa seikkailleet lukuisat sattumanvaraiset ihmiset pyörivät vielä heräämisen hetkellä mielessä yhtenä sekamelskana.

Mun ihkaensimmäinen Levi-kauteni päättyi eilen. Takana oli erittäin hyvin ja erittäin alkoholipitoisesti juhlittu viimeinen lauantai, pitkälle iltapäivään kestänyt dagen efter ja koko illan yön puolelle jatkunut tavaroiden pakkaaminen sekä asunnon siivoaminen. Maanantaina söimme tyttöjen kanssa vielä viimeisen kerran aamupalaa yhdessä, palautimme asunnon avaimet ja työpaikan kulkukortit sekä kävimme ylhäällä tunturissa kastamassa käyttöön Tiinan uutuudenkarhean kuksan. Lähdön hetkellä halaukset olivat tiukat, mutta samalla olo oli hieman epätodentuntuinen - eihän tää nyt vielä tähän hei loppunut? 

Pohjoiseen syksyllä lähtiessäni mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä odottaa. Jännitin uutta työpaikkaakin enemmän sitä, miten tulisin anti-talviurheilijana viihtymään Suomen suurimmassa hiihtokeskuksessa sekä ennen kaikkea sitä, millaisten ihmisten kanssa tulisin työskentelemään ja jakamaan asuntoni. Mielessä pyörivät kuvat niistä stereotyyppisistä, Leville lähinnä bilettämään tulleista kausityöntekijöistä, jotka juhlisivat joka toinen yö aamuun asti ja joiden kanssa mulla ei olis mitään yhteistä.
Toisin kävi. Sain kämppiksikseni kaksi uskomattoman upeaa naista, joiden kanssa oon kuukausien aikana jakanut asunnon lisäksi niin treenifiilikseni, krapulani, soijojogurttini, vitamiinipillerini kuin herkkuhimonikin. Ihmistä, joiden kanssa oon tasaisin väliajoin haukkunut miehet maan rakoon, käynyt keskusteluja aina ihmissuhteista proteiinijauheisiin ja luultavasti myös syönyt enemmän kuin minkään valtakunnan laki sallisi. Ihmistä, joista tuli todella erottamaton osa mun Levi-kokemustani.

Talven aikana oon seissyt keskellä yötä pimeällä tiellä katselemassa taivaalla leimuavia revontulia ja kuuntelemassa rikkumatonta hiljaisuutta.

Syönyt kymmeniä ja taas kymmeniä kiloja porkkanoita sekä elänyt puolet talvesta työpaikan herkullisilla lohiruisleivillä. Surautellut vihersmoothieita, tehnyt henkilökohtaisia ennätyksiäni pohjaan poltetun ruoan määrässä ja testannut Levin lukuisten ravintoloiden ruokatarjontaa parhaani mukaan. Käynyt ahkerasti salilla, polkenut spinning-pyörää hullun lailla ja kokeillut surf yogaa.

Vastaillut turistien hassuihin ja typeriinkin kysymyksiin, tehnyt pitkiä työputkia ja kellon ympäri kestäneitä päiviä ja kohdannut lukuisia haastavia tilanteita sekä epävarmuuden hetkiä. Selvinnyt niistä aina loppujen lopuksi ja kokenut oppineeni paljon uusia puolia niin työstä kuin itsestänikin.

Tanssinut Ihkussa aurinkolasit päässä aamuun asti, laulanut Jari Sillanpäätä karaokessa ja kärsinyt iltaan asti kestäneistä krapuloista. Nauranut katketakseni luokattoman huonoille jutuille, pyllähdellyt hiihtoladuilla ja juonut kohmeisin sormin nokipannukahveja latukahviloiden tulisijojen äärellä.

Pohtinyt elämääni, miettinyt onnellisuutta ja hyvinvointia sekä stressannut tulevaisuutta.

Kiivennyt lähes 800 askelta portaita töihin neljänkymmenen asteen pakkasessa, ollut lähestulkoon varaamassa äkkilähtöä jonnekin kauas pois, ikävöinyt Hong Kongia ja miettinyt, miksi ihmeessä oon tullut talveksi kylmään ja pimeään Lappiin.

Muistanut syyn taas niillä hetkillä, kun aurinko on noussut kaamosajan jälkeen ensimmäisiä kertoja ja aamuinen taivas on avautunut silmien edessä pastellinsävyisenä työmatkalla hiihtohississä. Kun oon hengittänyt keuhkot täyteen raikasta kevätilmaa, katsellut keijupölyn lailla kimaltavaa lumihankea ja ihmetellyt valon määrän nopeaa lisääntymistä.

Ennen kaikkea oon tutustunut suureen läjään upeita ihmisiä, joiden kanssa oon saanut jakaa hienon talvikauden ja jotka ovat ehdottomasti tehneet kuluneista kuukausista kokemisen arvoiset.

Eilen olo oli tyhjä ja haikea enkä oikein osannut keskittyä mihinkään - päädyin palloilemaan ympäri lapsuudenkotiani, purkamaan hieman tavaroitani ja mietiskelemään aika ajoin lähestyvää reissua. Tänään mun on kuitenkin tartuttava toimeen ihan toden teolla, sillä tekemistä viikoksi on todellakin päässyt kertymään. Kaikkien keskeneräisten kouluhommien lisäksi tiedossa olis tulevan New Yorkin reissun suunnittelua ja matkajärjestelyjen läpikäymistä, ystävien treffaamista, hammaslääkärikäyntejä sekä vaatimattomasti koko tulevan kesän tavaroiden pakkaamista - ei tässä nyt siis varsinaisesti pääse tylsyys iskemään... :D Myös pikkuveljen on onnistunut saada vapaata armeijasta loppuviikoksi, joten pääsen kaikeksi onneksi viettämään aikaa myös Heikin kanssa ennen seuraaviin seikkailuihin suuntaamista.

Levillä eläminen on ollut kuin jonkinlaisessa kuplassa asustamista ja maailman sekä muun Suomen tapahtumat ovat tuntuneet jokseenkin kaukaisilta. Elämänrytmi tunturissa on ollut täysin omanlaistaan ja sitä on vaikea kuvailla ihmisille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. Yksi kausi elämästä on kuitenkin nyt takanapäin ja pienestä alkutahmeudesta huolimatta nyt on aika palata taas takaisin "oikean elämän" pariin sekä suunnata katse kohti tulevaa.