On toukokuu. Aurinko paistaa, luonnon värit hehkuvat sitä kaunista alkukesän heleänvihreää sävyä, jota on vaikea kuvailla sanoin - sitä vihreää, joka saa nenäkarvat vipattamaan onnellisina, nostaa hymyn huulille ja tuo kevyiden tuulenhenkäysten mukana lupauksen edessä häämöttävästä kesästä. Joka puolella höpistään lomasuunnitelmista, mietitään, pitäisikö grilliherkkusienet kääriä pekoniin vai ei ja harmitellaan, miten tämänkin kesän bikinikunto jäi kauas siitä tammikuussa silmissä siintäneestä fitnessmallin rasvattomasta vartalosta. Ihmiset ovat iloisia ja ilmassa on tietynlaista odottamisen riemua.
Päivät ja viikot vierähtävät ja,
tsadam, kalenterin sivut väittävätkin meidän elävän jo elokuun puoliväliä. Yhtäkkiä se vuoden odotetuin ja parhaana pidetty aika onkin muka takanapäin - nyt sitä sitten pitäisi asennoitua syksyyn ja lähestyvään talveen, aivan tuosta noin vaan. Vastahan tässä ehdittiin testailla kesää varten tehtyjä mekkohankintoja ja nyt ne samaiset mekot olisi jo pikkuhiljaa aika säilöä takaisin vaatekaapin uumeniin?
Mun kesä tuntuu hujahtaneen ohitse yhdessä ohikiitävässä hujauksessa enkä suoraan sanottuna tiedä, voinko väittää eläneeni sitä nyt täysillä, niin kuin asiaan toki kuuluisi.
Nautinko mä kesästä? Toki. Kyllähän mäkin makoilin aurinkoisina hellepäivinä ulkona nurmikon kutittaessa varpaita, istuskelin söpöissä kahviloissa ystävien kanssa, pyöräilin, lenkkeilin, grillasin ja kävin festareilla. Luin kirjoja, sain kunnon rusketusrajat ja kävelin baarista kotiin ilman kenkiä. Kävin melomassa, vietin pitkiä ja hitaita aamuja kahvikupillisten ja banaanilettujen merkeissä, istuin rantasaunassa katselemassa merta ja kuuntelin liikaa kaikessa surkeudessaan jo hauskuutta hipovia kesähittejä.
 |
| Yltiösöpöjä kahviloita... |
 |
| ...ja kahvia valtavista kukkamukeista. |
 |
| Tämä kookosmaidolla ja kanelilla maustettu kahvi pahvimukissa nautittiin hyvässä seurassa suklaakakkupalan ja uskomattoman kovien tuulenpuuskien kanssa Turun kauppatorilla. |
Silti, kaikesta huolimatta, kesä tuntuu valahtaneen tänä vuonna ikään kuin sormien välistä. Töiden puolesta kesä- ja heinäkuu olivat todella kiireisiä ja välillä jo hulluuden rajoja hipovia, mutta siitä aiheutunut ajoittainen stressi ei ehkä kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi koin useamman kerran olevani täysin finito. Ennen kaikkea vika taisi olla siinä, miten käytin töistä ylijääneen ajan - toki kaikkeen mukavaan ja kivaan, mutta aivan liian usein hieman liian vahva suorittamisen maku suussa. Kyllä mä oikeasti nautin siitä, että saan täyttää kalenterini kaikenlaisella mukavalla ja suunnitella tulevia juttuja, mutta kesän aikana oon tainnut keskittyä asioiden suorittamiseen aivan liikaa sen sijaan, että olisin muistanut pysähtyä elämään hetkessä ja nauttimaan todella ympärillä kukoistavasta kesästä.
Kuluneiden kuukausien aikana oon myös löytänyt itsestäni uudenlaisia. Yhä useammin olen huomannut tarvitsevani ehkä hieman aiempaa enemmän omaa aikaa sekä pohtivani aiemmin automaattisina pitämiäni asioita vähän syvällisemmin. Railakkaiden baari-iltojen sijaan on monesti tuntunut hyvältä lähteä pitkälle juoksulenkille tai viettää useampi tunti tee- tai kahvikupin ääressä jutellen vähän siitä sun tästä - millon ihmissuhteista, itsenäisyydestä ja sitoutumisesta, milloin taas hyvinvoinnista, opiskelusta, töistä ja tulevaisuudesta.
Tietyllä tapaa mun on kai myönnettävä olon olevan vähän helpottunut tässä vaiheessa, kun kesäkautta on jäljellä enää pari hassua viikkoa. Hieman ennen kuun vaihdetta pakkaan jälleen kerran tavarani ja muutan pois Ahvenanmaalta, ehkä jopa viimeistä kertaa. Lähtemisen aiheuttama tunne on tällä kertaa hieman erilainen kuin aikaisempina vuosina - toki tänne jää mulle tärkeitä ihmisiä ja rakkaita paikkoja, mutta jollakin tapaa musta tuntuu siltä, että mun juttuni Maarianhaminan osalta alkaa olla taputeltu. En tiedä vielä, löydänkö itseni täältä taas ensi kesänä, mutta tällä hetkellä olo on vahvasti sellainen, että uudet haasteet ja uudenlaiset ympäristöt voisivat tehdä hyvää!
Elokuun taittuessa syksyksi edessä on paljon uutta ja jännittävää - heti syyskuun alussa huristelen Suomen läpi Jäämeren rannalle, mistä lennähdän reiluksi viikoksi Bergeniin haistelemaan hieman toisenlaisia merituulia. Melko pian Norjasta kotiinpaluun jälkeen tiedossa olisi Nepalin valloitus yhden parhaimman ystäväni kanssa eikä kolmen viikon mittaiselta reissulta tule takuulla puuttumaan jännitystä tai adrenaliinia, siitä pitävät huolen niin etukäteen varattu trekki Annapurna Base Campiin kuin suuret suunnitelmat parahawkingista ja raftingistakin. Matkasuunnitelmien lisäksi uusia tuulia elämään tuovat myös uudenuutukaiset koulukuviot, kun jatkan tulevan talven aikana opintoni loppuun Lapin ammattikorkeakoulun kirjoilla. :)
Kuten sanottua, ei suunnitelmien tekeminen ole koskaan ollut mulle ongelma ja mä todella nautin siitä. Viime viikonloppu Kemiön saaristossa toimi kuitenkin loistavana starttipotkuna ja muistutuksena sille, mihin haluan loppuvuoden aikana todella alkaa keskittyä - jatkuvan tekemisen haalimisen ja sinne tänne säntäilyn ohelle voisi olla ihan hyvä ajatus muistaa myös pysähtyä miettimään henkistä hyvinvointia ja totuttaa itseä myös ajatukseen siitä, miten aina ei olekaan aivan pakko tehdä aivan kaikkea täysillä. Että välillä on ihan ok vain olla, syödä aivan liikaa herkkuja ilman huonoa omaatuntoa ja viettää ilta yksin huolimatta siitä, miten epäsosiaaliseksi itsensä tuntee. Lähteä juoksemaan silloin kun muut juhlivat, nukkua pitkään siitäkin huolimatta että se tarkoittaa salitreenien skippaamista ja muistaa pitää riittävästi yhteyttä läheisiin ihmisiin.
Koska tämä elämä on todella ainoa, mitä meillä on.
 |
| Viikonloppu Kemiön saaristossa oli juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin: kauniita maisemia, luonnon rauhaa, hyvää ruokaa, hitaita aamuja ja ystävän seuraa - toisin sanoen täydellistä akkujen lataamista! |
