Päivä, jolloin ilmassa tuoksuivat hiekkakakut.

On toukokuu. Aurinko paistaa, luonnon värit hehkuvat sitä kaunista alkukesän heleänvihreää sävyä, jota on vaikea kuvailla sanoin - sitä vihreää, joka saa nenäkarvat vipattamaan onnellisina, nostaa hymyn huulille ja tuo kevyiden tuulenhenkäysten mukana lupauksen edessä häämöttävästä kesästä. Joka puolella höpistään lomasuunnitelmista, mietitään, pitäisikö grilliherkkusienet kääriä pekoniin vai ei ja harmitellaan, miten tämänkin kesän bikinikunto jäi kauas siitä tammikuussa silmissä siintäneestä fitnessmallin rasvattomasta vartalosta. Ihmiset ovat iloisia ja ilmassa on tietynlaista odottamisen riemua.

Päivät ja viikot vierähtävät ja, tsadam, kalenterin sivut väittävätkin meidän elävän jo elokuun puoliväliä. Yhtäkkiä se vuoden odotetuin ja parhaana pidetty aika onkin muka takanapäin - nyt sitä sitten pitäisi asennoitua syksyyn ja lähestyvään talveen, aivan tuosta noin vaan. Vastahan tässä ehdittiin testailla kesää varten tehtyjä mekkohankintoja ja nyt ne samaiset mekot olisi jo pikkuhiljaa aika säilöä takaisin vaatekaapin uumeniin?

Mun kesä tuntuu hujahtaneen ohitse yhdessä ohikiitävässä hujauksessa enkä suoraan sanottuna tiedä, voinko väittää eläneeni sitä nyt täysillä, niin kuin asiaan toki kuuluisi.
Nautinko mä kesästä? Toki. Kyllähän mäkin makoilin aurinkoisina hellepäivinä ulkona nurmikon kutittaessa varpaita, istuskelin söpöissä kahviloissa ystävien kanssa, pyöräilin, lenkkeilin, grillasin ja kävin festareilla. Luin kirjoja, sain kunnon rusketusrajat ja kävelin baarista kotiin ilman kenkiä. Kävin melomassa, vietin pitkiä ja hitaita aamuja kahvikupillisten ja banaanilettujen merkeissä, istuin rantasaunassa katselemassa merta ja kuuntelin liikaa kaikessa surkeudessaan jo hauskuutta hipovia kesähittejä.

Yltiösöpöjä kahviloita...

...ja kahvia valtavista kukkamukeista.

Tämä kookosmaidolla ja kanelilla maustettu kahvi pahvimukissa nautittiin hyvässä seurassa suklaakakkupalan ja uskomattoman kovien tuulenpuuskien kanssa Turun kauppatorilla.

Silti, kaikesta huolimatta, kesä tuntuu valahtaneen tänä vuonna ikään kuin sormien välistä. Töiden puolesta kesä- ja heinäkuu olivat todella kiireisiä ja välillä jo hulluuden rajoja hipovia, mutta siitä aiheutunut ajoittainen stressi ei ehkä kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi koin useamman kerran olevani täysin finito. Ennen kaikkea vika taisi olla siinä, miten käytin töistä ylijääneen ajan - toki kaikkeen mukavaan ja kivaan, mutta aivan liian usein hieman liian vahva suorittamisen maku suussa. Kyllä mä oikeasti nautin siitä, että saan täyttää kalenterini kaikenlaisella mukavalla ja suunnitella tulevia juttuja, mutta kesän aikana oon tainnut keskittyä asioiden suorittamiseen aivan liikaa sen sijaan, että olisin muistanut pysähtyä elämään hetkessä ja nauttimaan todella ympärillä kukoistavasta kesästä.
Kuluneiden kuukausien aikana oon myös löytänyt itsestäni uudenlaisia. Yhä useammin olen huomannut tarvitsevani ehkä hieman aiempaa enemmän omaa aikaa sekä pohtivani aiemmin automaattisina pitämiäni asioita vähän syvällisemmin. Railakkaiden baari-iltojen sijaan on monesti tuntunut hyvältä lähteä pitkälle juoksulenkille tai viettää useampi tunti tee- tai kahvikupin ääressä jutellen vähän siitä sun tästä - millon ihmissuhteista, itsenäisyydestä ja sitoutumisesta, milloin taas hyvinvoinnista, opiskelusta, töistä ja tulevaisuudesta.

Tietyllä tapaa mun on kai myönnettävä olon olevan vähän helpottunut tässä vaiheessa, kun kesäkautta on jäljellä enää pari hassua viikkoa. Hieman ennen kuun vaihdetta pakkaan jälleen kerran tavarani ja muutan pois Ahvenanmaalta, ehkä jopa viimeistä kertaa. Lähtemisen aiheuttama tunne on tällä kertaa hieman erilainen kuin aikaisempina vuosina - toki tänne jää mulle tärkeitä ihmisiä ja rakkaita paikkoja, mutta jollakin tapaa musta tuntuu siltä, että mun juttuni Maarianhaminan osalta alkaa olla taputeltu. En tiedä vielä, löydänkö itseni täältä taas ensi kesänä, mutta tällä hetkellä olo on vahvasti sellainen, että uudet haasteet ja uudenlaiset ympäristöt voisivat tehdä hyvää!

Elokuun taittuessa syksyksi edessä on paljon uutta ja jännittävää - heti syyskuun alussa huristelen Suomen läpi Jäämeren rannalle, mistä lennähdän reiluksi viikoksi Bergeniin haistelemaan hieman toisenlaisia merituulia. Melko pian Norjasta kotiinpaluun jälkeen tiedossa olisi Nepalin valloitus yhden parhaimman ystäväni kanssa eikä kolmen viikon mittaiselta reissulta tule takuulla puuttumaan jännitystä tai adrenaliinia, siitä pitävät huolen niin etukäteen varattu trekki Annapurna Base Campiin kuin suuret suunnitelmat parahawkingista ja raftingistakin. Matkasuunnitelmien lisäksi uusia tuulia elämään tuovat myös uudenuutukaiset koulukuviot, kun jatkan tulevan talven aikana opintoni loppuun Lapin ammattikorkeakoulun kirjoilla. :)

Kuten sanottua, ei suunnitelmien tekeminen ole koskaan ollut mulle ongelma ja mä todella nautin siitä. Viime viikonloppu Kemiön saaristossa toimi kuitenkin loistavana starttipotkuna ja muistutuksena sille, mihin haluan loppuvuoden aikana todella alkaa keskittyä - jatkuvan tekemisen haalimisen ja sinne tänne säntäilyn ohelle voisi olla ihan hyvä ajatus muistaa myös pysähtyä miettimään henkistä hyvinvointia ja totuttaa itseä myös ajatukseen siitä, miten aina ei olekaan aivan pakko tehdä aivan kaikkea täysillä. Että välillä on ihan ok vain olla, syödä aivan liikaa herkkuja ilman huonoa omaatuntoa ja viettää ilta yksin huolimatta siitä, miten epäsosiaaliseksi itsensä tuntee. Lähteä juoksemaan silloin kun muut juhlivat, nukkua pitkään siitäkin huolimatta että se tarkoittaa salitreenien skippaamista ja muistaa pitää riittävästi yhteyttä läheisiin ihmisiin.

Koska tämä elämä on todella ainoa, mitä meillä on.

Viikonloppu Kemiön saaristossa oli juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin: kauniita maisemia, luonnon rauhaa, hyvää ruokaa, hitaita aamuja ja ystävän seuraa - toisin sanoen täydellistä akkujen lataamista!  

Arkielämän kuulumisia!

Koko Suomi tuntui nautiskelleen eilen aurinkoisesta lauantaista grillailun, muutaman oluen tai siiderin sekä tietenkin jääkiekon voimin. Mä puolestani koin itseni todelliseksi antisuomalaiseksi, kun matsin katsomisen sijaan kipitin töiden jälkeen kotiin päiväunille ja otin sen jälkeen suunnan kohti tyhjyyttään kumisevaa kuntosalia. Treenirauha oli ainakin taattu... ;) Tänään en sitten tiedä, pitäiskö sitä yrittää vaivautua lähteä katsomaan ottelua jonnekin ihan jo vaikka sen vuoksi, että kyseessä on finaalipeli. Täytyy katsoa fiiliksiä illan tullen - en mä kuitenkaan usko, että Suomen menestys olis nyt varsinaisesti riippuvainen siitä, katsonko mä peliä vai en :D

Arkielämä Ahvenanmaalla on alkanut pikkuhiljaa palailemaan tuttuihin uomiinsa ja kuten vähän reilu viikko sitten arvailinkin, oli syy muuton jälkeisiin kummallisiin tuntemuksiin mitä luultavasti yövuoroissa. Heti tavalliseen vuorokausirytmiin palattuani energiaa tuntui yhtäkkiä riittävän loputtomiin ja mielialakin kohosi pilviin kertaheitolla - eli jep, syystä tai toisesta toi yötyöskentely ei nyt vaan ole se mun juttu ja sillä selvä :D Sellaisen mielenkiintoisen huomion oon kuitenkin tässä ehtinyt tekemään, että huolimatta siitä epämukavuudesta, mitä öiden valvominen ja päivien nukkuminen aiheuttaa, ei mulla jostain syystä ole juurikaan ongelmia aikaerojen kanssa reissun päällä ollessani. Onkohan kenelläkään antaa mulle tähän jotain selkeää syytä vai onko tähän nyt vain todettava että because of traveling is traveling? ;)

Kuva.

Mitäs tänne onkaan sitten tarkemmin ottaen näkynyt? Töiden osalta mun elämä on ollut aika lailla iltapainotteista, minkä lisäksi ainakin tämänhetkisen työvuorolistan mukaan vaihtelen melkoisella vauhdilla työpistettäni kaikkien kolmen hotellin välillä. Joidenkin mielestä tää vois ehkä tuntua vaikealta ja ärsyttävältä, mutta mun mielestä on vaan hienoa, ettei tässä nyt selkeästikään pääse missään välissä rutinoitumaan hommiinsa liiaksi. ;) On itse asiassa aika jees, että töiden alkamisajankohta sekä työpaikka itsessään muuttuvat välillä parinkin päivän välein varsinkin, kun kaikki kolme hotellia ovat niin selkeästi toisistaan poikkeavia. Pysyypähän arkielämäkin mielenkiintoisena!

Töiden ohella oon herätellyt myös pientä breikkiä viettänyttä treeni-minääni taas pikkuhiljaa eloon ja päässyt palailemaan pitkästä aikaa taas rakastamilleni spinning-tunneille. Mitään stressiä en oo kuitenkaan jaksanut ottaa liikkumisesta tai elämästä yleensäkään, vaan oon oikeastaan elänyt rennommalla asenteella kuin pitkään aikaan. Eihän tää elämä nyt ole niin vakavaa loppujen lopuksi!
Treenailun lisäksi päiviin on mahtunut myös lounastreffejä ihanien ystävien kanssa, auringonottoa paahtavan kuuman auringon alla sekä niin tulevan kesän kuin syksyn reissusuunnitelmienkin fiilistelyä.

Viime viikonloppuna lauantai starttasi reippaasti käyntiin partyspinningin merkeissä!

Tilasin ystäväni kanssa hieman täydennystä proteiinijauhevarastoon. Tilattujen tuotteiden lisäksi paketista paljastui myös melkoinen läjä kaupanpäällisiä... :D Onpahan ainakin shaker-varasto nyt täydennetty ihan toden teolla!

Niin, tulinhan mä tosiaan muutama päivä sitten myöskin Pariisista! Lyhyt reissu Ranskan pääkaupungin vilinään toi mukavaa vaihtelua elämälle idyllisessä Maarianhaminassa ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa mun vaihdonaikaista, kaupungissa tän kevään vaihdossa olevaa kaveriani Georginaa. Siinä kuulkaas kaupungin kadut vain raikuivat, kun pääsimme lähes vuoden tauon jälkeen purkamaan kuulumisia niin koulun, töiden, ihmissuhteiden kuin ihan elämän itsensäkin osalta! :D
En kuitenkaan oikein tiedä, miks tää kaikkien suuresti rakastama kaupunki ei kolahtanut muhun ollenkaan niin voimakkaasti kuin monille muille - tottakai mä nautin matkasta täysin siemauksin ja koen jälleen kerran oppineeni ja nähneeni lukemattomia uusia asioita, mut se jokin jäi kuitenkin puuttumaan. Yksi lisäpäivä olis voinut olla toki paikallaan Versaillesin ja Moulin Rougen mahduttamiseksi ohjelmaan, mut muuten mä kyllä koen muutaman päivän Pariisissa riittäneen vallan mainiosti. Kirjoittelen reissusta kuitenkin vielä erillisen postauksen, joten palaillaan matkakuulumisiin hieman myöhemmin uudestaan! :)

Be easy and take your time. You are coming home, to yourself.

Lomailu on pikkuhiljaa vaihtunut työntekoon ja niin rinkat kuin matkalaukutkin on purettu tavaroiden löydettyä omat paikkansa - eka viikko Ahvenanmaalla alkaa siis näin ollen olla taputeltuna. 

Fiilis saarelle palaamisen suhteen on ollut kummallinen. Jälleennäkemisten sekä tutun, jo täysin omalta kodilta tuntuvaan ympäristöön palaamisen aiheuttama riemu ja onni ovat sekoittuneet yövuorojen aikaansaamaan väsymykseen, pienen, koko ajan taka-alalla jylläävän flunssan mukanaan tuomaan uupumukseen sekä jonkinlaiseen selittämättömään odotuksen tunteeseen. Maarianhamina tuntuu ja näyttää lähestulkoon tismalleen samanlaiselta kuin viime syksynä täältä lähtiessäni ja suurimman osan ajasta musta onkin tuntunut siltä, kuin en olis koskaan täältä muualla käynytkään - tiedättehän, siltä kuin talvi Levillä olisikin tapahtunut jossain aivan toisessa todellisuudessa :D Jollain tapaa tunnelma on kuitenkin erilainen ja tulevan kesän tapahtumien innokkaaseen odotukseen sekoittuu jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. En oo aivan varma, onko jokin muuttunut täällä talven aikana vai onko muutoksen kokenut osapuoli sittenkin minä ja siihenkään, onko tää tuntemus luonteeltaan positiivinen vai negatiivinen (vai sitten kumpaakaan niistä?), en osaa vielä tässä vaiheessa sanoa juuta enkä jaata. Eiköhän aika siis näytä sen tässä pikkuhiljaa kesäkauden startatessa kunnolla! ;)

Mulla on käynyt aina mieletön tuuri säiden suhteen muuttaessani Ahvenanmaalle ja tälläkin kertaa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko päivän. Kunnollinen welcoming weather siis kaikin puolin! ;)

Löysin laivalta maailman kauneinta kuoharia, jolla sitten kilisteltiinkin vappuaaton iltana tyttöjen kanssa!

Näitä superrakkaita elämäni naisia mulla onkin ollut kova ikävä ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa!

Melko suuri syy tälle muutaman päivän kestäneelle itsetutkinnalle sekä pohdiskelulle on takuulla puhtaasti myöskin siinä, että oon tosiaan elänyt ekan viikon täysin väärinpäin keikautettua vuorokausirytmiä yövuorojen vuoksi. Periaatteessahan sitä vois luulla, ettei sillä nyt niin suurta merkitystä ole, missä vaiheessa päivää sitä yöunensa nukkuu ja milloin on puolestaan hereillä, mutta voi - kyllä sillä on! Yövuorojen tekeminen on toki tuttua hommaa jo parilta aikaisemmalta kesältä, mutta vielä tässäkään vaiheessa se ei tunnu missään nimessä omalta jutulta. Paitsi että päiväaikaan nukkuminen on ainakin mulle vaikeampaa, tuntuu myös ikävältä muiden ollessa hereillä ja musta on viikon ajan tuntunut, etten joko ehdi tai yksinkertaisesti jaksa nähdä ketään iltapäivällä herättyäni. :D Loppujen lopuksi kyse nyt oli onneksi vain lyhyestä pätkästä ja tulipahan taas kerran vahvistettua itselle se, ettei musta todellakaan olisi pelkkien yövuorojen tekijäksi! Sen oman rytmin löytymisen huomaa selkeästi siitä, miten paljon energisempi oon ollut nyt alkuviikon ajan palattuani takaisin tavalliseen unirytmiin ja saadessani herätä aamulla - voi kyllä, aikaisetkin aamuherätykset ovat tuntuneet melkoiselta luksukselta :D

Siitäkin huolimatta, että tiedän kuulostaneeni välillä enkä jonkinasteiselta marttyyrilta, on töiden, vuotavan nenän ja nukkumisen kanssa kamppailun ohelle kuitenkin mahtunut paljon kaikkea muutakin Alkuviikosta mun muuttokuormaa ystävällisesti tänne tuomaan tulleet äiti, sisko sekä veli ilahduttivat mun elämää olemassaolollaan ja ekojen varsinaisten päivien ohjelmassa olikin pienimuotoista roadtrippailua, paljon hyvää ruokaa ja saaristolaismaisemien ihastelua. Vanhojen, rakkaiden ihmisten jälleennäkemisen lisäksi oon tutustunut jo moneen uuteen ihmiseen ja useaan vasta töissä aloittaneeseen tuoreeseen tapaukseen en oo vielä ehtinyt törmätäkään. :) Tän lisäksi aurinko on helottanut kirkkaalta taivaalta koko viikon ajan, iho on ehtinyt saada jo mukavasti pohjarusketusta ja säkenöivän sinisen taivaan ohella oon saanut ihailla myös uskomattoman kauniita auringonnousuja sekä taivaanrannan leimuavaksi värjääviä auringonlaskuja. Ei tää elämä nyt siis oo niinkään hullumpaa!

Vappupäivänä Getassa sijaitsevalla Bolstaholmin tilalla järjestettiin jokakeväinen 'koslopp', jolloin lehmät ja vasikat päästettiin siis ensimmäistä kertaa ulos talven jälkeen. Ulkoilmaa ja auringonvaloa ihmettelevien eläinten sekä sinne tänne kirmailevien pikkuvasikoiden katselu oli toki hauskaa hommaa, mutta kyllä mä silti yllätyin siitä, miten paljon porukkaa tapahtuma oli onnistunut keräämään - paikalla oli varmaan puoli Ahvenanmaata! :D 

Getavuorella tuli käytyä kurkkimassa maisemia Ahvenanmaan korkeimmalta paikalta - mikä nyt ei sinänsä ole vielä mitenkään hirveän korkea, mutta hei, kaikki on suhteellista! ;)

Kukkaloisto täällä ainakin on parhaimmillaan! :)

Hiljainen helatorstain aamuhetki - vain minä, aamukonserttia pitävät linnut sekä taivaanrannasta hiljalleen ylös kipuava aurinko. Istuin pitkään laiturilla katselemassa auringon varovaista nousemista ja haistelemassa raikasta ilmaa, jossa oli jo selkeä aavistus lähestyvästä kesästä.

Oon kovasti uhonnut, että reissun päällä ravintoloissa herkuteltuani alan taas kokkailemaan itse omat pöperöni. Näin on suurimman osan ajasta tapahtunutkin, mutta tokihan sitä on täytynyt käydä testailemassa paria uutta tai muuten mulle entuudestaan tuntematonta paikkaa... ;)

Muutaman tunnin auringossa torkkumisen tulos!

Ai niin - saattaa toki myös olla, että unirytmin kääntämisen sekä jetlagin kanssa kamppailemisen takia valvottujen öiden aikana sähköpostiin päätyi loppujen lopuksi kilahtamaan uudet lentoliput... ;) Tällä kertaa lähtö häämöttääkin jo aivan kulman takana, sillä jo tulevana sunnuntaina hyppään koneeseen ja suuntaan Pariisiin moikkailemaan mun kaveriani muutaman päivän ajaksi.

Kuva: Pinterest

Kuluneina päivinä.

Olen juossut pitkään ja raivokkaasti, tuntenut itseni vahvaksi ja voittamattomaksi kilometrien jäädessä taakse ja nauttinut liikkumisen aikaansaamasta vapauden tunteesta. Saanut tosin äkillisestä innostuksesta ja asfaltilla juoksemisesta myös pohjelihakseni jumiin sekä vasemman sääreni kipeäksi...

Nähnyt paljon painajaisia ja heräillyt aamuöisin miettimään kouluasioita.

Istunut hammaslääkärin tuolissa kahtena päivänä. Lapsuudesta tutut hammaslääkärit, yli kymmenen vuoden takaiset julisteet terveyskeskuksen seinällä ja sama vanha Siwan kanssa saivat miettimään elämän muuttumattomuutta sekä huomaamaan myös sen, miten paljon vuodet ovat muuttaneet mua ja ajattelumaailmaani.

Pohtinut, miten onnellinen oon siitä, ettei mun elämäni ole enää nykyään vanhoilla kotiseuduilla. Miten en kestäisi pääsääntöisesti samanlaisena toistuvia kuvioita, samoja kasvoja ja minimaalisen pieniä piirejä päivästä toiseen.

Opiskellut, opiskellut ja opiskellut.

Saanut toisen pikkuveljen lomille armeijasta ja nauttinut näin ollen laatuajasta kaikkien mun rakkaiden sisarusteni seurassa.

Pohtinut sitä, miten saman asian voi saada kuulostamaan aivan eriltä riippuen täysin siitä, miltä kannatta tilannetta päättää katsella. Omasta mielestäni oon hieman päämäärätön mutta täysin onnellinen, reissukuumeen sairastuttama haaveilija. Jonkun mielestä oon rohkea ja itsenäinen, oman pääni mukaan menevä, toisen mielestä taas laiska ja saamaton haahuilija.
Pankin tädin ilmaisun mukaan oon taas työtön, opinnoissaan myöhästynyt opiskelija ilman yhtäkään oikeaa ammattia, jolla on säälittävän pienet kuukausitulot ja jonka osoite on edelleen vanhempien luona.

Astunut koirankakkaan jos toiseenkin.

Hymyillyt auringolle.

Viettänyt monta nauruntäyteistä tuntia kiinalaisessa ravintolassa rakkaiden, monen vuoden takaisten ystävien kanssa. Ollut sydänjuuriani myöten onnellinen siitä, että mun elämässä on niin paljon upeita ja rakkaita ihmisiä, joiden kanssa jälleennäkemisen hetkellä tuntuu siltä kuin edellisestä kerrasta olisi hujahtanut vuoden sijaan vain muutama päivä.

Paistanut vohveleita.

Harkinnut lähteväni Nepaliin vaeltamaan.

Haistellut sateen jälkeistä ilmaa, kuunnellut pikkulintujen laulua ja rakastanut kevättä.

Pidellyt sylissäni vastasyntynyttä, orvoksi jäänyttä karitsaa ja ollut lähellä adoptoida kyseisen söpöläisen itselleni.

Iloinnut uusista juoksuhousuista.

Syönyt liikaa kaurapuuroa.

Itkenytkin ihan vähän. Stressistä, ikävästä, peloista. Kuivannut kuitenkin taas kyyneleet ja nostanut pään pystyyn.

Tuntenut mahanpohjassa ihanasti kutkuttavaa reissujännitystä.

Tällä hetkellä istun Helsinki-Vantaalla jättimäinen, neljän euron kahvikuppi vieressäni. Ulkona on harmaa ja sumuinen ilma, takana istuvat liikemiehet keskustelevat kiivaasti verkkoyhteyksien nopeuksista sekä teknologiasta ja lyhyet yöunet sekä aikainen herätys tekevät olon hieman väsyneeksi. Nautin siitä, että mulla on runsaasti aikaa eikä vielä hetkeen kiire mihinkään - lentokentillä on vain sitä jotain tunnelmaa, johon ei koskaan kyllästy.

Kolmen tunnin päästä istun lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia eikä mikään muu asia maailmassa tunnu tällä hetkellä yhtä kutkuttelevalta ja ihanalta. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset - oma vapaus tehdä, mennä ja tulla juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Istahtaa ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan kahvihampaan alkaessa kolottaa, kävellä ympäriinsä kaupungin tunnelmaa fiilistellen ja kääntyä mielenkiintoiselta vaikuttavasta kadunkulmasta juuri sinne, minne mieli tekee.

So, let the adventure begin.

Wherever you go becomes a part of you somehow.

Tänä aamuna heräsin ikkunasta kantautuvaan joutsenten ääneen sekä kurkkukipuun. Villasukat olivat karanneet jalasta, toinen tyyny päättänyt viettää yönsä sängyn sijasta lattialla ja levottomissa unissa seikkailleet lukuisat sattumanvaraiset ihmiset pyörivät vielä heräämisen hetkellä mielessä yhtenä sekamelskana.

Mun ihkaensimmäinen Levi-kauteni päättyi eilen. Takana oli erittäin hyvin ja erittäin alkoholipitoisesti juhlittu viimeinen lauantai, pitkälle iltapäivään kestänyt dagen efter ja koko illan yön puolelle jatkunut tavaroiden pakkaaminen sekä asunnon siivoaminen. Maanantaina söimme tyttöjen kanssa vielä viimeisen kerran aamupalaa yhdessä, palautimme asunnon avaimet ja työpaikan kulkukortit sekä kävimme ylhäällä tunturissa kastamassa käyttöön Tiinan uutuudenkarhean kuksan. Lähdön hetkellä halaukset olivat tiukat, mutta samalla olo oli hieman epätodentuntuinen - eihän tää nyt vielä tähän hei loppunut? 

Pohjoiseen syksyllä lähtiessäni mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä odottaa. Jännitin uutta työpaikkaakin enemmän sitä, miten tulisin anti-talviurheilijana viihtymään Suomen suurimmassa hiihtokeskuksessa sekä ennen kaikkea sitä, millaisten ihmisten kanssa tulisin työskentelemään ja jakamaan asuntoni. Mielessä pyörivät kuvat niistä stereotyyppisistä, Leville lähinnä bilettämään tulleista kausityöntekijöistä, jotka juhlisivat joka toinen yö aamuun asti ja joiden kanssa mulla ei olis mitään yhteistä.
Toisin kävi. Sain kämppiksikseni kaksi uskomattoman upeaa naista, joiden kanssa oon kuukausien aikana jakanut asunnon lisäksi niin treenifiilikseni, krapulani, soijojogurttini, vitamiinipillerini kuin herkkuhimonikin. Ihmistä, joiden kanssa oon tasaisin väliajoin haukkunut miehet maan rakoon, käynyt keskusteluja aina ihmissuhteista proteiinijauheisiin ja luultavasti myös syönyt enemmän kuin minkään valtakunnan laki sallisi. Ihmistä, joista tuli todella erottamaton osa mun Levi-kokemustani.

Talven aikana oon seissyt keskellä yötä pimeällä tiellä katselemassa taivaalla leimuavia revontulia ja kuuntelemassa rikkumatonta hiljaisuutta.

Syönyt kymmeniä ja taas kymmeniä kiloja porkkanoita sekä elänyt puolet talvesta työpaikan herkullisilla lohiruisleivillä. Surautellut vihersmoothieita, tehnyt henkilökohtaisia ennätyksiäni pohjaan poltetun ruoan määrässä ja testannut Levin lukuisten ravintoloiden ruokatarjontaa parhaani mukaan. Käynyt ahkerasti salilla, polkenut spinning-pyörää hullun lailla ja kokeillut surf yogaa.

Vastaillut turistien hassuihin ja typeriinkin kysymyksiin, tehnyt pitkiä työputkia ja kellon ympäri kestäneitä päiviä ja kohdannut lukuisia haastavia tilanteita sekä epävarmuuden hetkiä. Selvinnyt niistä aina loppujen lopuksi ja kokenut oppineeni paljon uusia puolia niin työstä kuin itsestänikin.

Tanssinut Ihkussa aurinkolasit päässä aamuun asti, laulanut Jari Sillanpäätä karaokessa ja kärsinyt iltaan asti kestäneistä krapuloista. Nauranut katketakseni luokattoman huonoille jutuille, pyllähdellyt hiihtoladuilla ja juonut kohmeisin sormin nokipannukahveja latukahviloiden tulisijojen äärellä.

Pohtinyt elämääni, miettinyt onnellisuutta ja hyvinvointia sekä stressannut tulevaisuutta.

Kiivennyt lähes 800 askelta portaita töihin neljänkymmenen asteen pakkasessa, ollut lähestulkoon varaamassa äkkilähtöä jonnekin kauas pois, ikävöinyt Hong Kongia ja miettinyt, miksi ihmeessä oon tullut talveksi kylmään ja pimeään Lappiin.

Muistanut syyn taas niillä hetkillä, kun aurinko on noussut kaamosajan jälkeen ensimmäisiä kertoja ja aamuinen taivas on avautunut silmien edessä pastellinsävyisenä työmatkalla hiihtohississä. Kun oon hengittänyt keuhkot täyteen raikasta kevätilmaa, katsellut keijupölyn lailla kimaltavaa lumihankea ja ihmetellyt valon määrän nopeaa lisääntymistä.

Ennen kaikkea oon tutustunut suureen läjään upeita ihmisiä, joiden kanssa oon saanut jakaa hienon talvikauden ja jotka ovat ehdottomasti tehneet kuluneista kuukausista kokemisen arvoiset.

Eilen olo oli tyhjä ja haikea enkä oikein osannut keskittyä mihinkään - päädyin palloilemaan ympäri lapsuudenkotiani, purkamaan hieman tavaroitani ja mietiskelemään aika ajoin lähestyvää reissua. Tänään mun on kuitenkin tartuttava toimeen ihan toden teolla, sillä tekemistä viikoksi on todellakin päässyt kertymään. Kaikkien keskeneräisten kouluhommien lisäksi tiedossa olis tulevan New Yorkin reissun suunnittelua ja matkajärjestelyjen läpikäymistä, ystävien treffaamista, hammaslääkärikäyntejä sekä vaatimattomasti koko tulevan kesän tavaroiden pakkaamista - ei tässä nyt siis varsinaisesti pääse tylsyys iskemään... :D Myös pikkuveljen on onnistunut saada vapaata armeijasta loppuviikoksi, joten pääsen kaikeksi onneksi viettämään aikaa myös Heikin kanssa ennen seuraaviin seikkailuihin suuntaamista.

Levillä eläminen on ollut kuin jonkinlaisessa kuplassa asustamista ja maailman sekä muun Suomen tapahtumat ovat tuntuneet jokseenkin kaukaisilta. Elämänrytmi tunturissa on ollut täysin omanlaistaan ja sitä on vaikea kuvailla ihmisille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. Yksi kausi elämästä on kuitenkin nyt takanapäin ja pienestä alkutahmeudesta huolimatta nyt on aika palata taas takaisin "oikean elämän" pariin sekä suunnata katse kohti tulevaa.

Vaikeinta on olla vaikka onnellinen vaan

Mitä sitten, vaikka viimeinen kaipaamani tai tarvitsemani asia tällä hetkellä olisi vakituinen työpaikka?

Vaikka käsitykseni kodista on kulloinenkin asunto, jossa nukun yöni?

Vaikka valitsen viinipullon edelleen kauniin etiketin ja kohtuullisen hinnan perusteella?

Vaikka en pysty vieläkään pitämään yhtäkään huonekasvia elossa kolmea päivää kauempaa?

Vaikka en ole rehellisesti sanottuna miettinyt hetkeäkään alkavani laittaa rahaa säästöön autoa tai asuntoa varten?

Vaikka olen mielipiteideni ja tuntemuksieni suhteen melkoinen tuuliviiri ja saatan löytää itseni syömästä suklaakonvehtia jo viikon kuluttua sokerittoman kuurin julistamisesta?

Vaikka sukat saattavat olla viikon ajan väärää paria ja korvakorut ovat Kiinasta ostettua euron rihkamatavaraa?

Vaikka hurahdan edelleen naurettavan helposti uusien tuotteiden mainoksiin?

Vaikka haluan uskoa ihmisistä kaikkea hyvää ja olen näin ollen melko helposti huijattavissa?

Vaikka asunnon sisustaminen on viimeisenä kiinnostuslistallasi?

Vaikka en omista ainuttakaan Iittalan astiaa?

Vaikka en hallitse vieläkään huuhtelu- tai tahranpoistoaineen käyttöä tai osaa lukea veroilmoitustani?

Vaikka soitan edelleen äidille tai isälle, kun tarvitsen apua vakuutusasioissa tai auto-ongelmissa?

Vaikka viimeinen lukemani kirja ei ole Sofi Oksasen teos vaan Harry Potter?

Entä mitä sitten, vaikka nautin aidosti terveellisestä ruoasta perinteisten mättöherkkujen sijaan?

Vaikka useassa tilanteessa valitsen rauhallisen illan örvellyskännien ja rajun biletyksen tilalle?

Vaikka turhaudun nopeasti paikallaan olemisesta ja kaipaan lähes jatkuvasti jotain tekemistä?

Vaikka mun käsitykseni reppureissusta Aasiaan ei ole synonyymi kuukauden mittaiselle kännäämiselle?

Vaikka tykkään herätä aikaisin vapaapäivinäkin ja olen usein jo nukkumassa yhdeltätoista?

Vaikka en liiemmin pidä oluesta eikä pienessä tissuttelussa ole mielestäni mitään järkeä?

Vaikka aamupala on mulle ehdottomasti päivän tärkein ruoka ja oon sen syömisen sekä sisällön suhteen lähes naurettavan tarkka?

Vaikka mulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä ohjelmia telkkarissa nykyään pyörii enkä ole katsonut murto-osaakaan perinteisistä must see-leffoista?

Vaikka jatkuva saavutettavuus ja onlinessa oleminen ahdistaa enkä halua esimerkiksi ladata puhelimeeni Facebookia?

23 vuotta paukahti mittariin vuosi sitten Kiinassa!

Entä jos sitä sitten kuitenkin vain toteaisi, että ikä on vain numero ja että sillä, mitä muut 24-vuotiaat tekevät, ei ole mitään väliä. 

Menisi päiväunille vain pari tuntia heräämisen jälkeen - ainoastaan siksi, koska se on mahdollista. Lähtisi vaihtoehtoisesti lenkille, koska sekin on mahdollista. Nauttisi illalla kauden viimeisestä työvuorosta ja joisi itsensä illalla onnelliseen humalaan. Tekisi juuri sitä, mikä itsestä kulloinkin tuntuu oikealta ja hyvältä, olisi aikuinen ja lapsi sopivasti samassa paketissa. 

Kun tajusin, että joskus lasi viiniä tekee paljon parempaa kuin salitreeni.

Reilu puoli vuotta on hujahtanut kuin silmissä ilman ainuttakaan blogiin kirjoitettua lausetta. Aina välillä oon lueskellut edellisen blogini tekstejä, fiilistellyt parin vuoden takaisia reissuja ja ihmetellyt, miten ihmeessä oon löytänyt aikaa niin aktiiviseen blogin päivittämiseen koulun, töiden, salilla käymisen ja kaiken muun keskeltä - tekstit olivat pitkiä ja niiden toteutusta oli mietitty etukäteen toisinaan pitkäänkin. Vähänkään pidempien matkojen ajaksi mulla oli tapana ajastaa juttuja valmiiksi ja kotiinpaluun jälkeen edessä oli luonnollisestikin pitkät ja kattavat matkapostaukset. Kirjoittelin lähinnä arkielämästä, mutta myös tulevaisuudensuunnitelmista, omista ajatuksistani, tunteistani ja mielipiteistäni.

Mitä sitten tapahtui?

Yhtäkkiä arki on alkanut tuntua niin kiireiseltä, ettei kirjoittamiselle jäänytkään enää aikaa. Kesällä aika kului tiiviisti töissä ja salilla sekä yleisesti kesästä nautiskellen. Tuli syksy, vietin kuukauden reissaillen Kreikassa, Virossa ja koti-Suomessa. Marraskuun alussa aloitin työt Levillä ja muutin talveksi Lappiin. Nautin elämästäni, uusista ihmisistä ja uudesta ympäristöstä ja pohjoisen luonnosta.

Kaikesta huolimatta musta tuntui jatkuvasti siltä, etten elänyt hetkessä. Suunnittelin viikon liikuntani sekä evääni ja aikataulutin yllättäen päiväni töiden ja urheilun ympärille. Joskus skippasin kivoja tapahtumia sen takia, että jaksaisin herätä aamulla salille ja jätin lasin viiniä juomatta, koska siinä nyt sattui olemaan turhia kaloreita.
Olin yhtäkkiä muuttunut elämän suorittajaksi, joka kuvitteli päivien onnistumisen olevan määriteltävissä sillä, mitä kaikkea aikaansaavaa olin saanut tehtyä hereilläolotuntien aikana. En osannut olla paikoillani ja mua turhautti, jos päivään jäi tunteja, jolloin mulla ei ollut mitään omasta mielestäni järkevää tekemistä. Energia kului ennakkoon suunnitellun aikataulun mukaan elämiseen ja tulevien päivien suunnittelemiseen - joskus saatoin alkaa miettimään jo aamupalan jälkeen sitä, mitä söisin seuraavana aamuna. Mulla ei yhtäkkiä ollutkaan enää aikaa pysähtyä katselemaan taivaan kauniita värejä tai kuuntelemaan pakkasen paukkumista nurkissa, sillä aina oli kiire jonnekin.

Välillä toki havahduin kuplastani, lähdin tyttöjen kanssa baariin ja söin herkkuöverit, mutta palasin hyvin pian takaisin "ruotuun", sillä se toi mulle jonkinlaista hassua turvallisuudentunnetta ja fiilistä siitä, että kaikki oli hallinnassa. Nautin aidosti terveellisistä elämäntavoista, mutta välillä huomasin vieväni asioita aivan liian pitkälle - vihanneksilla ja sitruunavedellä ei pitkälle pötkitä, jos samanaikaisesti väsyttää itsensä henkisesti ja löytää itsensä stressaamasta asioita, joita ei todellakaan pitäisi stressata. Oon aina naureskellut siitä, miten asiat ovat Suomessa selkeästi melko hyvin, jos ihmisillä on aikaa ja energiaa alkaa murehtia salaatinlehtien makrojakaumaa ja muita samantyyppisiä pikkujuttuja. Yhtäkkiä mä tajusin olevani itse se tyyppi, joka mietti juuri tällaisia asioita. Se tyyppi, joka tällä menolla muuttuu mutruhuuliseksi ja kurttuotsaiseksi keski-ikäiseksi, joka ei anna lapsilleen suklaata koska se nyt on epäterveellistä ja turhaa eikä nyt ole edes juhlapäivä, miksi siis syödä palaa suklaata. 

Tällä hetkellä kirjoitan tätä tekstiä Levillä keittiön pöydän ääressä. Vieressä on tyhjä kahvikuppi, päällä vielä yöpuvun virkaa toimittavat vietnamilaiset norsupöksyt, kirkuvanpinkki huppari ja raidalliset villasukat. Ulkona sataa hiljakseltaan vettä ja ikkunan takana olevien puiden oksissa kimaltelee pisaroita. Mun pitäis kirjoittaa koulujuttuja, mutta säännöllisin väliajoin päädyn tuijottelemaan ulos noita juurimainittuja vesipisaroita ja miettimään, miten kauniita pienet ja yksinkertaiset asiat tässä maailmassa ovatkaan. Mulla on rento olo, nautin tekemättömyyden tunteesta täysillä ja huomenna aion juoda viiniä. Lasin, kaksi tai seitsemän - riippuen ihan illan fiiliksistä.

Täytän tänään 24 vuotta ja toisinaan mietin, mitä ihmettä teen oikein elämälläni. Monella mun kaverilla on jo mies, ehkä lapsia tai sellainen ainakin tuloillaan, auto ja ehkä oma asuntokin - jotain pysyvää, jotain stereotyyppisen aikuismaista. Mulla on voimassa oleva passi, loputon kaipuu elää ja oppia uusia asioita sekä jatkuvasti suunnitelmia siitä, mihin matkustaisin seuraavaksi. Toisinaan oon onnellinen, villi ja vapaa sinkku, toisinaan haluaisin käpertyä jonkun kainaloon pitkän päivän jälkeen.

Vaikka kuinka uhoan jokaisen muuton jälkeen mahduttavani kaikki kamani seuraavalla kerralla yhteen matkalaukkuun, en koskaan kuitenkaan onnistu siinä. Oon muutenkin huono lähtemään ja mulla tulee aina naurettavan kova ikävä ihmisiä siitäkin huolimatta, että tiedän tärkeimpien pysyvän mun elämässäni vastaisuudessakin. Omistan liian monta paria villasukkia, selailen joskus Tinderiä ajankulukseni, aloitan jokaisen aamuni lautasellisella puuroa ja mulla on paha tapa olla vähän myöhässä joka paikasta. 

Parin päivän päästä tungen omaisuuteni auton peräkonttiin (koska en kuitenkaan jaksa pakata mitään oikeasti, fiksusti ja järkevästi), sanon heipat puoli vuotta kestäneelle Levi-elämälleni ja otan suunnan kohti seuraavia seikkailuja. Mulla tulee ikävä mun ihania kämppiksiä, ikävä mahtavia työkavereita ja Lapin mahtavia maisemia. 

Just nyt mun on vaikea kuvailla, miten hyvältä ajatuksenvirran kirjoittaminen pitkästä aikaa tuntui.
Ehkä joskus opin myös kirjoittamaan lyhyesti, tiiviisti ja ytimekkäästi. 

Tai sitten en.