Ohje 3 päivään Lontoossa Lauran kanssa eli kuinka kävellä paljon, juoda liikaa kahvia ja ottaa valokuvia kaikesta.

Kävelkää jalkanne kipeiksi ja muistakaa olla loputtoman uteliaita kaikesta. Poiketkaa kaikille päivän aikana vastaan sattuville, houkuttelevalta näyttäville kujille ja kaduille; piipahtakaa hetken mielijohteesta vastaan tupsahtaneessa kirkossa ja ihailkaa sen katosta roikkuvia, kimaltelevia tähtiä. Älkää antako sateen häiritä menoanne, sillä Lontoo näyttää kauniilta sen yläpuolella roikkuvasta paksusta, harmaasta pilvimassasta sekä taivaalta valuvasta tihkusateesta huolimatta. Kastelkaa varpaanne ja kirotkaa sadetakin puutetta, mutta olkaa silti liian hurmioituneita ympäriinsä vaeltelusta jatkaaksenne matkaa metrolla.

Lontoo haltuun aina Big Beniltä...

...ja London Eyelta...

...aina Tower Bridgelle saakka!

Vaeltelun myötä vastaan tulee sateisia ja tyhjyyttään kumisevia puistoja...

...värejä hehkuvia pikkukujia...

...sekä talojen väleistä pilkahtelevia, mielenkiintoisen näköisiä pilvenpiirtäjiä...

...kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Varatkaa liput musikaaliin ja pakahtukaa siihen musiikin, värien, liikkeiden ja tunteiden muodostamaan maailmaan, johon muutaman kympin kustantanut lippu teidät päästää hetkeksi uppoutumaan.

Juokaa aivan liian monta isoa kupillista kahvia, jotta ehditte käydä mahdollisimman monessa kivalta näyttävässä kahvilassa. Etsikää mukavin nurkkapöytä, katselkaa ikkunan takana elämää sykkiviä kaupungin katuja, syökää pala kakkua tai kauniisti kuorrutettu cupcake hyvällä omallatunnolla ja lukekaa yhteen putkeen puolet mukananne olevasta kirjasta vain, koska tuntuu juuri siltä.

Heittäytykää juttusille vieraiden ihmisten kanssa ja rupatelkaa niitä näitä. Kuunnelkaa, miten kahvilan myyjä kertoo teille epäonnisesta perjantaistaan ja miten kirkon työntekijä esittelee kirkon toisen maailmansodan jäljiltä säästyneet rakennuksen osat.

Käykää British Museumissa ja ihmetelkää uskomattoman taidokkaasti kaiverrettuja rukouspähkinöitä, koristeellisia kelloja sekä zimbabwelaista sadan triljoonan dollarin seteliä. Imekää itseenne sydämenne kyllyydestä uusia asioita ja ihmetelkää, miten suuri ja monipuolinen paikka maailma oikein onkaan. (Ajakaa itsenne myös vahingossa nälkäkiukun partaalle ja ärsyyntykää siitä, miten yhdestäkään museon kahvilasta ei löytynyt jogurttia hedelmillä. Big problems, you know...)

Kyllä, se on kello!

Kantakaa kameraa mukananne koko ajan ja ottakaa paljon valokuvia kaikesta mahdollisesta. Älkää välittäkö siitä pikkuseikasta, ettette välttämättä tee puolillakaan kuvista yhtään mitään koskaan, vaan nauttikaa yksinkertaisesti valokuvaamisen riemusta.

Kuvia voi ottaa esimerkiksi hieman pelottavasta kirkosta...

...värikkäistä rakennusten seinistä...

...ja kauniista puurokulhoista.

Syökää 2£ aamupala hostellilla ja löytäkää itsenne keskustelemassa elämän tarkoituksesta puoli seitsemältä aamulla Etelä-Afrikasta Lontooseen muuttaneen työntekijän kanssa.

Kulkekaa eriparisukissa, ottakaa vastaan ohikulkijan tarjoama tulppaani, kävelkää vahingossa päin tolppaa ja naurakaa omalle typeryydellenne.

Ennen kaikkea nauttikaa täysin sydämin siitä sydämen räjäyttävästä vapauden tunteesta; tunteesta, joka syntyy kävellessänne miljoonakaupungin kaduilla ja tajutessanne, ettei yksikään vastaantulija tunnista teitä, ettei kukaan odota teitä missään eikä kerro teille, mitä teidän pitäisi tehdä. Että teidän ei tarvitse kysyä keneltäkään, mihin aikaan, mitä ja missä syödä, milloin herätä tai milloin pysähtyä katselemaan maisemia. Että saatte tehdä juuri ja prikulleen mitä haluatte.

Viettäkää yö lentokentällä ja palatkaa takaisin kotiin silmät ristissä mutta onnellisena. Syökää viimeisenä tekonanne ennen lentokoneeseen hyppäämistä aamupalaksi lautasellinen lettuja sekä maailman parhaaksi osoittautunut japanilainen munakas.

Onnea on pyllymäen laskeminen, pinkit revontulet sekä päiväunet.

Onnellisuus (filosofia)
= yksilölle positiivinen ja tavoiteltava elämäntila, jonka toivotaan olevan pitkäkestoinen.
(Lähde. )

Onnellisuutta on monenlaista.
On onnen tunnetta siitä, että aamulla saa herätyskellon soidessa kääntää kylkeä ja jatkaa unia kaikessa rauhassa. Onnellisuutta siitä, että kylmänä pakkaspäivänä jalkaan vedettäväksi löytyy villasukat, joiden kärjessä ei olekaan reikää; siitä, että pöydässä on ruokaa, sähkölasku on saatu maksettua, tärkeän hetken koittaessa on joku, jolle soittaa sekä siitä, että elämässä on kaikki hyvin ja päivät kulkevat tuttuja, turvallisia uomiaan. Tiedosta, että Salatut elämät tulevat yhä edelleen telkkarista puoli kahdeksalta illalla ja että kaupan kassa on hyvä kaveri yläasteajoilta.
Toisaalta taas onnellisuus voi syntyä myös täysin päinvastaisesta tunteesta eli hillittömistä, toisinaan täysin päättömistä ex-tempore-ideoista ja muutamassa minuutissa kukkaan puhjenneista reissuideoista. Elämän epävarmuudesta ja tietynlaisesta epävakaudesta; siitä, ettei osaa sanoa, mistä itsensä puolen vuoden päästä oikein löytääkään.

Mä olen ollut tällä viikolla onnellinen monestakin asiasta.

On ollut ihanaa päästä takaisin töihin ja ihmisten ilmoille puolen viikon sairastelun jälkeen. Koko Levin pikkuinen kylä tulvii venäläisiä citymaastureita ja Говорите ли Вы По-русскиa ja kaupassa jonot jatkuvat ikuisuuksien mittaisina lähes takaseinään asti. Joulukuisten brittiryhmien sekä itänaapuriemme väliset erot tuovat mielenkiintoisia kontrastieroja elämää värittämään, mutta ensi viikolla tunturissa puhaltavatkin jälleen uudet tuulet verrattain lyhyen venäläiskauden päättyessä. Pelkistetysti "talvisesongiksi" nimetty aika kätkee siis sisäänsä lukuisia lyhyempiä mutta toisistaan selkeästi erottuvia kausia, joiden ansiosta elämä ei käy missään nimessä tylsäksi! ;)

Maanantaisen Lofootti-palaverin antia.

On myöskin huikeaa tajuta kerta toisensa jälkeen, miten mahtavien ihmisten keskellä mä täällä saankaan talveani viettää. Huhtikuulle suunnitteilla olisi viikon reissu Lofooteille porukalla, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi ja jonka kanssa arkipäiväisistäkin pikkujutuista voi muodostua elämänmittaisia seikkailuja! Työkavereista ja kämppiksistä on muodostunut lyhyessä ajassa jo eräänlainen perhe, jonka kanssa voi jakaa niin hassuimmat sattumat, murheet kuin huonoimmat vitsitkin.

Tiistaina hyppäsimme Tiina-kämppikseni kanssa työpäivän jälkeen autoon ja hurautimme lyhyelle mutta sitäkin huikeammalle roadtripille Tromssaan. Ennen matkaan lähtöä mielikuvissa siintäneet ajatukset maailman hienoimmista revontulista sekä vuonoissa onnellisesti hyppivistä valaista kävivätkin loppupeleissä lähestulkoon toteen, sillä reissun aikana tuli nähtyä mun tähänastisen elämän ehdottomasti upeimmat, leimuavimmat ja värikkäimmät revontulet sekä myös bongattua se valas aivan sattumalta vuonon laidalta uiskentelemasta. Pohjolan Pariisiksikin tituleerattu Tromssa oli upea uusi tuttavuus eikä elämä tunnu lainkaan hassummalta siinä vaiheessa, kun laskee pyllymäkeä vuorenrinnettä pitkin alas naurun kipeyttäessä vatsalihakset tai seisoo illalla keskellä pimeyttä katselemassa lumen kuorruttamien vuorenhuippujen yllä tuikkivia miljoonia tähtiä. Short but sweet - perillä kohteessa ehdimme viipyä ainoastaan yhden kokonaisen päivän, mutta reissu oli kaikesta huolimatta ehdottomasti toteuttamisen arvoinen! :)

Ishavskatedralen oli kyllä huikea rakennus!

Huristelimme Fjellheisen-cable carilla Storsteinenin päälle kurkkimaan alapuolella levittäytyvää kaupunkia sekä niiden takana komeasti kohoavia vuoria.

Hymy pyllyssä! :)

Norjalainen käsitys "lyhimmästä ja helpoimmasta reitistä" alas vuorelta... 

Siellä se meidän pieni valasystävämme uiskentelee! (Kuva: Tiina Ojala)

Piipahdimme keskiviikkoiltana Polarmuseetissa tutustumassa hieman hylkeenpyynnin ja jääkarhunmetsästyksen historiaan sekä lueskelemassa tarinoita Amundsenin sekä Nansenin seikkailuista. Ehdottomasti 60NOK pääsylipun arvoinen paikka eivätkä iltanäkymät museon ulkopuolelta vastarannallekaan olleet ollenkaan hassummat! :)

Herkkuillallista kävelykadun varrelta löytyvässä Egon-ravintolassa!

Keskiviikkoiltaiset revontulet olivat kertakaikkisen HUIKEAT eivätkä kuvat anna missään nimessä oikeutta sille upean räiskyvälle, pään yläpuolella pyörteilevälle valonäytökselle jota tuijottelimme pitkän tovin niskat kenossa. Eivät ne turhaan mainosta Tromssaa revontulten luvatuksi maaksi!

Torstaiaamun näkymiä erään vuonon pohjukasta. Vieläkö joku kehtaa väittää, että kaamosaikana maailma on täynnä pimeyttä sekä mustan ja harmaan eri sävyjä..? ;)

Paluumatkalla bongasimme myös tämän vaikuttavan öljynporauslautan, jota piti toki käydä tutkailemassa myös hieman lähemmin.

Kotimatkan maisemia Norjan puolelta...

...sekä koti-Suomesta Kilpisjärveltä! Heti sisämaahan päästyämme pakkasmittari pongahti näyttämään rapeaa, lähes 40 asteen pakkasta eli Lapin talvi näytti todella kyntensä!

Tuleva kevät tulee olemaan monessa suhteessa haastava; olisi opinnäytetyötä, työhakemusten kirjoittelua ja elämän uusien suuntien miettimistä sekä jatkuvasti mielessä itäviä reissusuunnitelmia. Välillä kaiken epävarmuus ja jatkuva liikkeessä oleminen ahdistaa ja ärsyttää, mutta päällimmäisin tunne on ehdottomasti vapaus - niin, ja se onnellisuus. Onnellisuus siitä, että elämä kulkee koko ajan eteenpäin ja tuo mukanaan jatkuvasti uusia haasteita ja seikkailuja.

Kaiken kukkuraksi nukuin eilen ihanat päikkärit nähden unta upeista ilotulituksista sekä revontulista ja varasin herättyäni puolen tunnin varoitusajalla lentoliput Färsaarille kaverini kanssa.

Kaiken tämän jälkeen ei haittaa enää edes se, että villasukan kärjestä löytyy sitten kuitenkin se reikä. 

Aurinkoinen, leppoisa ja rauhallinen päivä vuorilla? Tai sitten ei!

Jo ennen Bergeniin saapumista olin tehnyt pienimuotoista taustatutkimusta alueen vaellusreiteistä ja Mt. Fløyenin (425m) sekä Mt. Ulrikenin (643m) väliin jäävä, noin 15km mittainen Vidden, keikkui ehdottomasti to do-listan kärkisijoilla. Tripadvisorissa reitti oli rankattu sijalle yhdeksän koko kaupungin aktiviteettien sekä nähtävyyksien joukosta ja kommenttien joukossa toistuivat jatkuvasti lauseet "amazing hike", "stunning scenery" sekä "fantastic and spectacular views over the city". Upeiden maisemien ohella mainintoja oli toki myös reitin haastavuudesta ja rankkuudesta sekä siitä, ettei matkaan pitäisi lähteä täysin valmistautumatta - ylhäällä kukkuloilla kun sääolosuhteet saattavat muuttua nopeastikin ja ilma saattaa olla jopa täysin erilainen kuin alhaalla kaupungissa. Joka tapauksessa olin omissa mielikuvissani lähdössä tässä vaiheessa hyvällä tavalla haastavalle, upeita maisemia ja luonnonkauneutta pursuavalle päivävaellukselle ylös Bergenin vuorille. Tiedättehän - kirkkaan sininen, täysin pilvetön taivas, kauniisti loistava aurinko, henkeäsalpaavat maisemat alas laaksoihin, vuonolle ja kaupunkiin sekä luonnon rauhaa parhaimmillaan!

Keskiviikkoaamuna taivasta peitti tasaisen harmaa pilvikerros. Lämpötila oli kuitenkin seitsemäntoista asteen paikkeilla eikä säätiedotus lupaillut muutamaa hassua, aamupäivälle ajoittuvaa sadepisaraa kummempaa. Oikeastaan parempi näin, eipähän ainakaan tarvitse paahtua polttavan auringon alla!

En tiedä, olisko tässä vaiheessa pitänyt jo ymmärtää jotain...

Up we go!

Reittikarttaa homman hahmottamiseksi!

Matkan varrella vastaan tuli muun muassa päiväkotiryhmä - kyllä, lauma iloisia kolmivuotiaita lähes 600m korkeudessa! Reippaita nämä norjalaiset, ei voi muuta sanoa...

Kauas taivaanrantaan pikkuhiljaa häviävät vuoret olivat hämmentävän kauniita.

Ilma vaikuttaa olevan juuri sopiva ja alkumatka alkoi ensi kilometreiltä lähtien reippaalla sykkeellä ja hyvällä mielellä. Mikäs tämän mukavampaa! Reittikin alkaa muuttua pikkuhiljaa vaikeakulkuisemmaksi, eli tässä päästään selkeästi varsinaisen asian äärelle...

Hetkonen - viereinen vuori näyttää yhtäkkiä yllättävän sumuiselta. Puhelin piippaa äidiltä saapuneen viestin merkiksi. "Älä kastu!"Eihän täällä edes sada...

...no jaa. Eihän tässä nyt kuitenkaan olla tehty sokerista. Ei muutama hassu sadepisara tätä tyttöä lannista!

WHOOOOOOOOSH.

Kaksi sekuntia ja nyt sitä ollaankin sitten alusvaatteita myöten läpimärkänä - paitsi varpaat, ne onnekkaat ovat säästyneet kuivana! Tuleepahan sisäänajettua kunnolla nämä uudet vaelluskengät ja ainakin vedenpitävyydestä läiskähtää saman tien vino pino plussia.

Hmm, mikähän tuo ääni oli? Ihan kuin ukkonen... No, en usko, varmaankin lentokone tai jokin vastaava. Toisaalta tuo välähdys... niin, se saattaisi tosin olla salama.

Samoin tuo. Ja tuo.

Kyllä, ukkonen se kai nyt sitten taitaa olla. Onneksi tässä satutaan nyt olemaan niinkin loistavalla paikalla kuin ylhäällä vuorilla, missä ei puista tai muista vähänkään korkeammista kohteista ole tietoakaan. Takaisinkin on niin pitkä matka, ettei sinne kannata palata - ei siis auta kuin jatkaa eteenpäin.

Välipalahetki kaatosateessa.

Kuvasta ei käy ehkä kunnolla ilmi, mutta tämäkin nousu oli lähestulkoon pystysuora ja vaeltaminen muuttui tässä vaiheessa lähestulkoon kiipeämiseksi!

Sumusta huolimatta maisemat näkyivät vielä tässä vaiheessa suhteellisen hyvin ja kyllähän nuo korkeuserot ovat aina henkeäsalpaavia! Hieman mittakaavaa saatte ehkä siitä, että kuvassa oikealla kukkulan päällä olevat kärpäsenkakat ovat ihmisiä... :)

Siellä, missä ei ollut märkiä ja liukkaita kiviä, oli mutaa. PALJON mutaa.

Tässä vaiheessa ei voinut muuta kuin nauraa - tilanne muistutti aivan liian elävästi lapsuuden tietokonepelejä. Parhaimmassa tapauksessa kivet alkoivat uppoamaan liejuun heti, kun niiden päälle astui, eli jännitysmomentit oli taattu!

Mitäs tässä nyt sitten seuraavaksi sattuisi? Niin joo, sumu! Tuoltahan se ryökäle pikkuhiljaa näyttää hiippailevan, vuorten välistä luullen ilmeisesti, ettei kukaan huomaa mitään. Pyh.

Sieltä se ryökäle hiippailee...

Viisi kokonaista minuuttiahan siihen meni ja nyt täällä ei sitten näe juurikaan nenäänsä pidemmälle. Se niistä upeista ja henkeäsalpaavista maisemista kai sitten! Toisaalta paksun sumun keskellä vaeltaminen on tavallaan aika hienoa, tässähän voi ihan kuvitella olevansa yksin maailmassa. Sateen ropina huppua vasten, joka puolella vuolaasti solisevat pikkupurot ja vuorten välissä jylisevä ukkonen kuulostavat tavallaan jopa terapeuttisilta ja tässähän herää jo kysymys siitä, mitä muuta ihminen voisi elämäänsä kaivata? Kyllä, tällä kertaa tarkoitan tätä todella, ilman sarkasmin häivääkään.

Hieman hankalista sääolosuhteista huolimatta mua ei alkanut missään vaiheessa ärsyttämään - päinvastoin!

Sumu oli ajoittain niin paksu, ettei eteensä nähnyt kuin juuri ja juuri sen verran, että seuraavan reittimerkin pystyi erottamaan... Veikatkaapas, miten paljon niitä uskomattomia maisemia oikein mahtoikaan näkyä? ;)

Loppumatkasta usva alkoi onneksi hälvetä ja taaksepäin kuikuillessa vuoren päällä jatkuva reittimerkkijono näkyi jo... no, aiemmat olosuhteet huomioon ottaen jopa melkein selvästi! 

Luksuslounaasta vastasi tällä kertaa tonnikalapurkki sekä edellisenä päivänä sairaalan kahvilasta ostettu bulgursalaatti. Kyllä muuten maistui siitäkin huolimatta, että yksi reissun pahimmista sadepiikeistä iski juuri evästauon aikana ja salaatti muuttui hyvin nopeasti vesivelliksi :D Voitte varmaankin arvata, kuinka monta sateensuojaa puuttomilta vuorilta oikein löytyy? Jep, nada.

No se pakollinen selfie, totta kai...

Sateen loputtua luonnon upeat syysvärit pääsivät oikeuksiinsa! Tuntui myös hassulta olla laakson päällä leijailevien pilvenhattaroiden yläpuolella - kirjaimellisesti siis pää pilvissä ;) 

Ulriken, 2,5km. Huh, tässähän aletaan olla jo pikkuhiljaa perillä! Ukkonen on mennyt menojaan, sade alkaa pikkuhiljaa väsähtämään ja tämä tyttö on litimärkä mutta onnellinen. Tällaista se hulluus kai sitten on, kun vielä monen, ylhäisessä yksinäisyydessä myrskyn läpi tarvotun tunninkin jälkeen fiilis on loistava ja hymy karkaa huulille tämän tästä! Tätä kiitollisuuden tunnetta on vaikeaa pukea sanoiksi - miten huikea etuoikeus onkaan saada nauttia puhtaasta luonnosta, haastaa hieman omaa itseään ja tietää, että oma kroppa on liikuntakykyinen, kaikin puolin kunnossa ja riittävän vahva selviytyäkseen kaikista näistä hulluista päähänpistoista täysin ongelmitta. 

Usvan takaa paljastuneet maisemat eivät olleet mitenkään hassummat! ;)

Reissun viimeinen koetus oli Ulrikenilta ajoittain lähes pystysuoraa, sateen liukastamaa kivikkoa pitkin alas laskeutuminen. Tässä vaiheessa onnistuin kolauttelemaan polviani aika lahjakkaasti teräviin kiviin ja hetken aikaa jo mietin, kuka mut tuolta tulis oikein hakemaan (ja ennen kaikkea miten), jos nyt sattuisin taittamaan jalkani. Kilometrin mittainen lasku tuntui tässä tapauksessa ikuisuudelta!

Kokonaisuudessaan reissulle kertyi lähtöpisteestä takaisin lähtöpisteeseensä mittaa noin 25km ja illalla sänkyyn kaatuessa olo oli kieltämättä melko lailla kaikkensa antanut - vaikkakin olisin kyllä valmis lähtemään reitille uudestaankin, ehkä tällä kertaa kuitenkin hieman paremmalla säällä! :D

Mutta millaisia ajatuksia päässä nyt sitten pyörikään päiväreissun jälkeen?

* Jos lähtisin kiertämään reitin uudestaan, tekisin matkan toisinpäin aloittaen Ulrikenilta ja lopettaen Fløyenille. Aloitus on toki tässä tapauksessa huomattavasti tiukempi ja rankempi, mutta uskoisin reitin Ulrikenin laelle olevan helpompi ylöspäin kivutessa kuin alaspäin tullessa - niin, ja onhan se nyt leppoisaa kävellä monen tunnin vaeltamisen jälkeen alas Fløyenin hyväkuntoisia, osittain jopa asfalttipäällysteisiä, serpentiinille rutistettuja kävelyteitä... ;) Toki vaihtoehtona on aina ottaa cable car ylös Ulrikenille ja tulla toisessa päässä alas suositulla köysiratajunalla!

* Kunnolliset ja vedenpitävät kengät ovat todellakin must have. En uskalla edes ajatella, monestako kohtaa mun nilkat olisivat naksuneet rikki, jos olisin lähtenyt matkaan tennareiden kanssa...

* Norjalaiset ovat toden totta täysin omaa luokkaansa. Siinä vaiheessa kun mulla kului Viddenin läpi kulkemiseen arvioitua enemmän aikaa huonon sään vuoksi, ehti matkan aikana tulla vastaan lähes parikymmentä juoksulenkillä olevaa norjalaista - maastossa, jossa mä jouduin katsomaan herkeämättä jalkoihini, jotten astuisi harhaan tai liukastuisi. Minkälaisella synnynnäisellä koordinaatiokyvyllä tää kansa on oikein varustettu? Juoksijoiden lisäksi vastaan tuli alkumatkasta myös mm. nainen lastenrattaiden kanssa, kun taas Ulrikenia lähestyessä kohtasin pari kävelykeppien kanssa kivikossa taituroivaa sankaria.
* En voi olla ikinä riittävän kiitollinen siitä, että mulle on perintötekijöiden toimesta suotu pitkät ja vahvat jalat. Oli muuten enemmän kuin hyödyksi!

Lopputulos? Yhteensä seitsemän tuntia vaeltamista lähes koko matkan ajan jatkuneessa kaatosateessa, ukkosmyrskyssä, tuulessa ja sumussa. Mieliala? Loistava!

Matkamuistoja reissulta ;)